Ennätys

 

Mikä se sellainen päivä on, kun herätään sopivasti jännittyneinä, syödään aamupuuro vaniljajugurtilla höystettynä, tarkistetaan tuhat kertaa reenikassin sisältö, ja päässä vilisee villisti kilometrimääriä liitettyinä minuuttimääriin. Hmm, kun ulkona vielä on mitä mainioin toukokuun kevätsää, sen täytyy olla... Kyllä, se on Helsinki City Run, ja 13 000 urheilijaa voittamassa itseään (ehkä muitakin) puolimaratonin merkeissä. Muiden joukossa minä.

  

Vauhtia 5 km:n kohdalla.

Tällä kertaa olin ilmoittautunut kärkiryhmään, tavoitteenani alle kahden tunnin aika. Oli mahtavaa lähteä ensimmäisessä lähdössä, kun lähtölaukaus käynnisti koko suuren tapahtuman. 14 ensimmäistä kilometriä sujuivat hienosti, aikatavoitteessakin taisin suurinpiirtein pysyä. Mutta 15 kilometrin kieppeillä alkoivat jalat painaa. Siis vielä enemmän kuin normaalisti ;) 18 kilsaan asti kulki painavillakin koivilla, mutta sitten alkoi todellinen taistelu. Hammasta purren painoin viimeiset kilometrit. Sykemittari taisi näyttää yli 185 koko kolmen viimeisen kilsan ajan.



Puoli kilometriä ennen maalia, selätettyäni viimeisen ylämäen, törmäsin kurjaan näkyyn. Jotakuta elvytettiin reitin varrella. Myöhemmin sain lehdestä lukea, ettei miestä saatu pelastettua. Tapaus haukkasi ison palan ainakin omasta urheilujuhlan tunnelmasta, enkä saanut itseäni ruoskittua kummoiseenkaan loppukiriin. Asiaa ei auttanut myöskään oman sykemittarin lukema, joka osoitti tuossa kohtaa 189. En voi silti kieltää, ettei joka tapauksessa olisi ollut hieno tunne juosta sisään stadikan ovista, sisulla rutistaa vielä vähän, ja ylittää maaliviiva kisakellon lukemissa 02:02.

Lähtölaukausta odotellessa.

Viimeisiä mäkiä, sisulla!

 

   
Aikatavoite ei siis täyttynyt, mutta paransin sentään omaa tulostani kahdella minuutilla. Maaliviivalla tiesin antaneeni kaikkeni, ja olin tyytyväinen tulokseen ja siihen, että sain sisuni riittämään taistelun loppuun asti. Jälkikäteen olo on kuitenkin pienesti pettynyt. 

Vaikkei saisi olla. Reenikausi oli vaikea. Syksyllä sairastuin koliittiin, mikä on mutkistanut reenikuvioita jonkin verran. Jouduin jopa talvella pitämään totaalireenitaukoa kuukauden verran. Sitten tuli pakaravamma, mikä esti juoksun moneksi viikoksi, vaikka salilla kävinkin palaa kasvattamassa. Ja kruunuksi vielä kuukautta ennen kisaa piti taistella penikkataudin kanssa. Onneksi penikkatauti ei kuitenkaan estä jalkojen käyttöä kokonaan, vaan korvaavana reeninä pystyi tehdä esimerkiksi spinningiä. Sitäpaitsi vedinpäs paremmin kuin Alexander Stubb, joka oli jättänyt leikin kesken puolimatkassa!

Miten tässä nyt sitten suun panisi? Vielä vähän raihnaisen oloisena, mutta taistelun ja itsensä voittaneena urheilijana voi kai vain panna suupielet yläviistoon ja todeta, että ennätys on sentään aina ennätys :) 

 

MAALISSA, kädet ilmaan!