IBD-viikon avautuminen

Tällä viikolla vietetään IBD-viikkoa, ja osana SM-liigan IBD-kampanjaa moni nykyinen ja entinen kiekkoilija on ”tullut ulos kaapista” ja kertonut IBD:stään. Tarinat on koskettaneet mua henkilökohtaisesti siinä määrin, että aloin tuntea tarvetta lausahtaa itsekin aiheesta.

Multa kysellään jatkuvasti mihin oon menossa kisaamaan, oonko asettanut jo ensi vuoden tavotteet, mikä on ennätys sillä ja tällä matkalla, paljonko juoksen cooperissa, miksen juokse maratoneja, miksen suorita ironmania jne. Täytyyhän mulla nyt olla kovat tavotteet ja kova kunto, kun liikun niin älyttömän paljon. Vaikka oikeesti mä en ole urheilija, olen kuntoilija. Oikeesti mä en kisaa, mä käyn vaan joskus tapahtumissa koska tykkään mitskuista ja sielä on kivaa ;) Mulla ei oo urheilun suhteen mitään tavotteita ensi vuodelle eikä millekään vuodelle. Tavotteena vois olla pysyä hyvässä kunnossa ja nauttia liikunnasta. Mutta ei se ole mulle mikään tavote, se on elämäntapa :)

”Ootko sä juossu monta maratonia?”

”En yhtään.”

”Ai, mutta etkös sä harrasta juoksua?”

”Juu harrastan. Mutta en juokse puolikkaita pidempiä matkoja.”

”Mikset? Kokeile nyt, kyllä sen maratonin jaksaa jos puolikkaankin…”

Kuulostaako tutulta? Mä käyn tämän kaltaisia keskusteluja jatkuvasti. Kestävyysurheilussa on tapana, että hommaa tehdään ihan sata lasissa, ihan friikkeinä. Asetetaan tavotteita, keuhkotaan niistä koko vuosi, toteutetaan ne, ja sitten keuhkotaan siitä, kunnes asetetaan uudet tavotteet ja kierros alkaa alusta. Kierroksen joka välissä tietysti niin monta sivua reenidataa, ettei niin pitkälle osaa laskea edes matemaatikko. Ja seuraavat tavotteet on aina edellisiä kovemmat. Ei oo normaalia, että joku juoksee puolimaratonin, jatkaa juoksuharrastusta, mutta ei jatkakaan kokonaiselle maratonille. 

Miksen mä sitten jatka? No well, muistan erittäin elävästi sen päivän, kun juoksin ekan puolikkaani. Tulin maaliin kelpo ajalla 2:04, soitin kollegalle joka mut oli koko hommaan yllyttänyt, ja ulisin etten mä oo yhtään puhki, MIKSEN MÄ JUOSSU KOVEMPAA?! En ollut erityisen kipeä tai jumissa jälkikäteenkään, homma tuntui iisiltä, ja juoksukärpänen tietty puraisi. Lento loppui kuitenkin aika lyhyeen. Puolen vuoden päästä tuosta olin lääkärin vastaanotolla ja mulle ilmotettiin, että jos juoksen vielä yhdenkin lenkin, voin juosta sen samantien sairaalalle, koska sinne mä joudun joka tapauksessa jos en rauhotu. No hetkeen aikaan en tosiaan juossut yhtään lenkkiä. Seuraavana vuonna osallistuin kuitenkin taas jo puolikkaalle. Ite juoksu meni hyvin, aikakin hiukan parani, vaikka vuosi oli ollut lievästi sanoen haasteellinen. Mutta voi sitä tuskaa juoksun jälkeen! Olin niiiiiiiin kipeä. En pystynyt muuta kuin olemaan kontillaan vessan lattialla ne välit kun en istunut siinä pytyllä. Istuin siinä kyllä paljon. Tätä jatkui koko yön. Luonnollisesti mitään ei pystynyt syömään tai juomaan. Mulle oli jo aiemmin lääkärisssä sanottu, että en voi juosta kokonaista maratonia. Nyt tiesin sen itsekin. Näiden kahden puolikkaan välissä oli vuosi, silti tuntui että olin valovuoden päässä siitä hetkestä, kun ulisin puolikkaan jälkeen ettei tää tuntunut missään, kovempaa olisi pitänyt mennä. Mun ja juoksuharrastuksen välissä oli nyt yks vähintään valovuoden mittainen IBD :/ Eikä juoksu tuu enää koskaan olemaan niin kuin ennen. Terve kroppa on terve kroppa, sairas kroppa ei ole.

Sen(kään) takia mä en juokse kokonaista maratonia tai suorita ironmania. Sen IBD:n. En mä tiedä suorittaisinko muutenkaan, mutta nyt en ainakaan suorita, se on selvää. Mun on myöskään turha asettaa tavotteita ensi vuodelle, ensi kuulle, ensi viikolle, tai joskus edes huomiselle. Kun meen urheilutapahtumiin, ilmottaudun mieluiten tapahtumapäivänä jälki-ilmottautumisessa. Juu se on kallista, tiedän, elämä on. Mutta kun koskaan ei voi tietää millanen päivä huominen on. Hyvänä päivänä voin tehdä kaikkea (siis omissa rajoissani kaikkea, en juosta sitä maratonia), huono päivä taas on kirjaimellisesti ihan paska. Onneks sellasia tosi huonoja päiviä on kuitenkin aika vähän. Ja mä oon tosi sisukas, huonokaan päivä ei ihan hevillä ole niin huono, että jäisin peiton alle.

Kaikki tietää, että reenaan silti tosi paljon, ja aika kovaakin. Ja olen taatusti kovassa kunnossa ihan yleisessäkin sarjassa, terästä omassani. Jep. Eikä ne puolimaratonitkaan jääneet noihin kahteen, on niitä senkin jälkeen juostu :) Silti etenkin juoksun kanssa oon jatkuvasti jotenkin tosi reunalla. Se on selvästi ensimmäinen mikä ilmottaa, jos suolisto on pahenemaan päin. Aika usein oon myös aatellut, että tää lenkki oli varmaan viimenen laatuaan juosten. Mutta aina oon sitten kuitenkin ne lenkkarit jossain vaiheessa uudestaan jalkaan laittanut. Oon silti varautunut siihen, että jonain päivänä en ehkä vaan enää laita. Ja hyvin olenkin varautunut :D Mä olen nimittäin ostanut maastopyörän ja maantiepyörän, käynyt uintikurssin, alkanut harjotella hiihtoa, käynyt lätkimässä sulkapalloa ja tietty käynyt jatkuvasti nostelemassa rautaa viimeiset 15 vuotta. Jotta jos juoksu on loppuakseen, niin kyllä se mua harmittaa, mutta ei nää lajit tästä maailmasta tuu loppumaan, eikä liike :)

Pystyn siis reenailla kuitenkin paljon, ja mitä monipuolisemmin reenaan, sen paremmin voin. Yhden lajin jatkuva tahkoaminen ei oo mulle hyväksi, mutta eipä kai se kenellekään ole. Yleensä pystyn myös olemaan vahva, tai ainakin esittämään vahvaa. Kun ihmiset yllyttää maratoneille ja kerron syyn miksi yllyttäminen on turhaa, sanon aina ettei kannata voivotella eikä olla pahoillaan. Että mä kyllä pärjään ja oon tottunut tän kanssa elämään ja unohda koko juttu, kaikki on ihan fine. Pystyn aika pitkälle esittämään vahvaa jopa puolisolle. Ja se on tottakin, näiden kipujen ja oireiden kanssa nyt pitää vaan elää. Jatkuvasti on jotain vääntämistä, kääntämistä ja kramppeja. Mun tauti ei ainakaan ikinä ole niin remissiossa ettei yhtään mitään olisi. Varmaan joka kerta kun joku mahakramppi iskee, ehdin sekunneissa maalata päähäni kuvan wc-käynneistä kortisonikuureihin, tähystyksestä kirurgin pöydälle. Mutta se kestää sen muutaman sekunnin, sitten se kramppi on luultavasti ohi, ja joka tapauksessa rupean tekemään sitä mitä ikinä olinkin tekemässä. ”Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki”, luin miljoona kertaa mummolan vessapaperitelineestä kun olin lapsi. Jotenkin se lause on syöpynyt mieleen. Eipä siinä kauhistelut tai voivottelut auta, se on elettävä vaan ja katsottava mitä tuleman pitää. Kun ei sitä voi tietää, vaikka kuinka taivastelisi. Kyllähän tää silti haastavaa on, yksi haastavimpia juttuja mitä mun elämässä on eteen laitettu. Ja kyllähän totuus on se, että ihan joka ikinen kerta, kun on saanut punaisen wc-pöntön kuurattua valkoiseksi, on tippa linssissä. Ihan joka ikinen kerta, poikkeuksetta. Jos silloin olen jossain muualla kuin kotona, leikin vahvaa. Jos olen kotona, käperryn luultavasti sohvannurkkaan itkemään. Sellasta se välillä on.

Mulle on lukuisia kertoja tuotu nenän eteen juttuja ihmisistä, joilla on IBD, ja jotka silti kisaa ties millä ultramatkoilla. ”Kyllä sä voit juosta maratonin kun tää ja tääkin voi.” Voin varmasti, mutta entä jos en halua? Ensinnäkin: Nää sairaudet on jokaisella niin omanlaisia, ei näitä vaan voi vertailla. Eikä pidä vertailla, ja kuvitella olevansa jotenkin surkea, jos ei veny samoihin suorituksiin kuin joku toinen. Toiseksi: Oon henkilökohtaisesti jutellut joidenkin tällaisten henkilöiden kanssa, ja tiedän heidän suoritustensa lisäksi jotain myös heidän lääkityksestään. Näissä tehdään valintoja, ja mä olen omani tehnyt. Ja ei, en yritä tulla toimeen kerkänkukkauutteella ja havujuomilla, mulla on kyllä peruslääkitys. Mutta yritän tulla toimeen sellaisella lääkityksellä, josta on mahdollisimman vähän harmia muulle elimistölle. Ja kolmanneksi: Miksi liikunnan edes pitäis olla sitä, että jatkuvasti mennään kovempaa, pidemmälle, hullummin, kipeemmin? Miks sen pitäis olla sitä, että asetetaan tavotteita, keuhkotaan, tehdään ohjelmia, reenataan orjallisesti, kytätään dataa, fiksataan elämä reenikalenterin ympärille? Miks jokaisen joka reenaa paljon, pitäis kisata? Miks puolikkaan juoksemisen pitäis välttämättä johtaa kokonaisen juoksemiseen? En tiedä onko tää asenne tullut sairauden myötä vai onko se muhun sisäänrakennettuna, mutta mun mielestä kun ei tarttee. Ei tarttee olla tavotteita, ei tarttee kilpailla, ei tarttee kytätä dataa, ei tarttee keuhkota. Ja silti voi reenaa just niin verenmaku suussa kuin huvittaa, voi mennä kovempaa, pidemmälle, hullummin, kipeemmin. Mutta voi myös lönkötellä lyhintä reittiä kotiin ja syödäkin viimeisten kilsojen sijaan jätskin, jos siltä sattuu tuntumaan. Mun mielestä voi liikkua yksinkertaisesti siksi, että siitä tulee niin pirun hyvä mieli :) On mulla silti remeleet viimisen päälle ja lenkillä on aina mukana Garmin keräämässä dataa. En vaan tee sillä datalla yhtään mitään, paitsi sillon kun sattuu huvittamaan. (Ja sillon kun GPS-jälki sattuu olemaan jostain makeesta maailman kolkasta, kuten nyt vaikka Iguazusta, Fijiltä tai Woolloomooloo Baylta :D) Mun mielestä sekin vaan sattuu olemaan kivaa, kun on välineet viimisen päälle ;) Ja sellasia asoita kannattaa hankkia, mitkä on kivoja :D Tavoitteellinen reenaaminen sopii toisille, ja go go go, se on hieno juttu! Mutta mikään itseisarvo sen ei tarvitse olla. Sanonpa vaan, että ihminen voi olla julmetun kovassa kunnossa ja nauttia liikunnasta muutenkin. Sen tajuaa varmasti kun terveys pettää, mutta ei siihen tarvita edes sairautta syyksi tai tekosyyksi. Rennomman meningin voi myös vaan valita. Mä oisin valinnut sen ehkä joka tapauksessa, mutta säästyinpä valitsemisen vaivalta ;)

Mä rakastan urheilukamppeita, mä rakastan kisoja, mä rakastan salia, mä rakastan reenaamista, mä rakastan liikkumista! Teen sitä yleensä oman vointini mukaan sata lasissa, enkä aio antaa tuumaakaan periksi. Paitsi ne tuumat mitkä nyt vaan täytyy, mutta kuka niitä muistelee? Mutta vaikka liikunta on mulle elämäntapa, ei mun mielestä elämää kannata rakentaa reenikalenterin ympärille. Koska ikinä et voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Yhtä hyvin voit rakentaa reenikalenterin elämän ympärille <3 Sillon ei oikeestaan oo väliä, mitä huominen tuo tullessaan :)